Elämänmakuja

http://www.beaujolais-challenge.com/?nikolsa=7%C3%A8mes-rencontres-france-alzheimer&968=91 Äidiltä tyttärelle

Kesäiset lettukestit

http://creatingsparks.com.gridhosted.co.uk/?endonezit=easy-binary-options-technology-inc

Laura

http://www.newmen.eu/pigils/niodjr/71

http://www.soundofthesirens.net/?delimeres=binary-options-trading-strategy-youtube&a7c=1a Kerran kesässä pitää olla aina lettukestit. Mielellään sateisena arki-iltana kun syksy alkaa jo hieman nostamaan päätään, mutta ei ole vielä kuitenkaan kunnolla saapunut. Sellainen ilta oli keskiviikkona ja laitoin miehelle nopeasti viestiä että tuo lettutarvikkeet ja täytteet kaupasta. Nykyään tämä ei aiheuta sen kummallisempia kysymyksiä, korkeintaan “mitä täytteitä haluat?” mutta silloin alkuaikoina mieheni ihmetteli miksi me syödään makeita lettuja illalliseksi?

pagina para conocer chicas en uruguay

site de rencontre les jeux de l'amour et du hasard Lettukesti perinne meidän perheessä juontaa juurensa jo minun lapsuuden kesiin. Silloin vietin yleensä ainakin viikon mummin ja ukin kanssa mökillä ja mummi teki aina minulle lettuja. Se taisikin olla koko viikon kohokohta! Muistan vieläkin kuinka mummi hääri keittiössä ja ukki selitti minulle, että “katso nyt tarkkaan mitä mummi tekee että sinäkin opit joku päivä tekemään lettuja”. Ne syötiin mansikkahillon kanssa keittiön iltahämärässä, samalla kun juteltiin päivän tapahtumista. Mummin letut olikin aina parhaita. Kun me oltiin syöty letut, säästettiin aina viimeinen kappale mummin labbikselle. Siinä kesti sekunti siitä kun lettu oli isketty ruokakuppiin ja labbis oli jo hotkaissut sen suuhunsa.

single svenske damer

rencontre avec des hommes remarquables Perinnettä on jatkettu meidän perheessä jo vuosikausia vaikka minäkin olen jo kasvanut aikuiseksi. Miksipä sitä pitäisi hyviä juttuja muuttaa? Suomen lomilla tehdään ainakin kerran muurikkalettuja jotka syödään kesäkeittiössä ja niistä sai aina koirat oman osansa. Nykyään jatkankin tätä perinnettä (onneksi opin niitä lettuja tekemään kun niin paljon seurasin mummin kokkailuja!) myös meidän kodissa ja pidetään miehen kanssa lettukestit. Tänä vuonna perinne jatkoi kulkuaan kun myös meidän pieni karvakasa Dougal sai maistaa ensimmäistä kertaa elämässään lettuja. Dougal imaisi letut huiviin tasan 2 minuutissa jonka jälkeen herran valtasi sellainenkin ruokakooma, että hyvä että saatiin hänet suostuteltua edes iltalenkille!

berliner morgenpost er sucht sie Lettukestit on siitä hyvä juttu koska ne valmistuu nopeasti ja kamat täytyy vaan nostaa pöytään. Tällä kertaa meillä oli niin suolaisia kuin makeitakin täytteitä ja kolmen letun jälkeen olin itsekin valmis iltaunille. Vaikka aikaisemmin illalla oli satanut, se onneksi loppui parahiksi jotta saatiin katettua pöytä ulos. Olikin muuten ihanaa istua vähän viileämmässä illassa nauttimassa pitkän hellerupeaman jälkeen!

hombre solo sentado

autopzioni binarie cnm money online Perinteet on kyllä ihan parhaita, toivottavasti lettukesti perinne jatkuu vielä pitkälle tuleville vuosille asti!

Tämän kesän DIY-tuoli projekti

Jaana

Kai se niin on, ettö koira ei pääse karvoistaan 🙂 Koko ajan pitää olla jotain tekemistä – hah, ihan niinkuin ne meillä pääsisi loppumaan! Siitä ei kyllä ole pientäkään pelkoa, mutta aina pitää kokeilla siipiään mihin pystyy. Löysin upean englantilaisen empiretuolin, jossa oli jäätävän mukava istua. Mieheni keksi, että siitä tulee isännän tuoli olohuoneeseen sohvaryhmään. Kiva juttu, mutta vaikka tuoli oli upeassa kunnossa niin väri tai kangas tuolissa eivät miellyttäneet minua tai sopineet olohuoneeseen. Eikun siis tuumasta toimeen!

 

Työkalut esille ja hommiin. Tuoli oli lakattu moneen kertaan erivärisillä lakkapetseillä, joten totesin, että hiomakone oli loppujen lopuksi paras työkalu, sillä maalin/lakan poistaja ei olisi kuitenkaan puhdistanut perinpohjaisesti ja olisin joutunut loppujen lopuksi kuitenkin hiomaan tuolin.

Tuolin purkaminen ja siistiminen oli todella aikaaviepää hommaa, sillä se oli varmasti päällystetty useita kertoja ja niittejä ja lopuksi vanhoja nupeja kiskoin satoja irti tuolista. Kankaat ja pehmusteet purettuani ja otettuani kaikki niitit irti ryhdyin hiomaan lakkaetsiä pois. Tähän työhön meni noin 6,5 tuntia, jonka jälkeen kelpuutin tuolin värin ja kunnon.

Seuraava vaihe oli tuolin uudelleen vahaaminen, jotta petsin alta löytyneet kauniit kuvioit pääsevät jälleen oikeuksiinsa. Meillä on kaikki huonekalut talonpoikaisantiikkia ja männyn väriä, joten sävytin uuden tuolin niihin sopivaksi.

Sitten olikin enään jäljellä päällystäminen. En ole koskaan päällystänyt vanhaa tuolia joten tämä homma oli ehdottomasti se vaikein (ainakin henkisesti!). Ensin lähdin metsästämään kangasta. Löysin loppuenlopuksi kivoimman kankaan Eurokankaasta, josta sain erittäin asiantuntevaa palvelua. Nyt oli jäljellä viimeinen vaihe, eli itse päällystys.

 

Täytyy itse sanoa, että olen tyytyväinen lopputulokseen, ottaen huomioon, että en ole koskaan aikaosemmin tehnyt vastaavaa. Ehkä tästä tulee minulle uusi harrastus?

Telttailua luonnonhelmassa

Laura

Yksi lempijutuistani on lähteä telttailemaan näin kesäisin. Yöt teltassa, safkan tekeminen nuotiolla/grillillä, totaalinen meikittömyys ja ei verkkoa puhelimessa on aina kiva breikki siihen muuhun arkeen. Telttailu tuo myös jollain tapaa lapsuudenkesät mieleen. Ei sillä että olisin silloin telttaillut, minun kesät meni mökillä isovanhempien kanssa, heppaleireillä ja kotona Aku Ankkoja ja Nummelan Ponitallit-kirjoja lukien. Tosin muistan kyllä, että yksi kesä äiti ja isä olivat ehdottomasti päättäneet että täytyy tuolla lapselle antaa kunnon luontokokemus (en tiedä ihan ajatusta tämän takana, asuttiinhan me landella kuitenkin?) ja lähdettiin telttailemaan. Kaikella rakkaudella äitiä ja isää kohtaa, mutta he eivät olleet mitään teltta-ihmisiä silloin(kaan), joten se kokemus jäi yhden yön mittaiseksi kun minun ohuen makuualustan alla oli ainakin tuhat käpyä ja valitin koko yön 😀 Kuitenkin, se seikkailun tuntu minkä yhdistän telttailuun tuo mieleen juuri ne lapsuudenkesät – se totaalinen vapaudentunne ja huoleton fiilis.

Vaikka meidän kesät täytyy yleensä vaikka minkälaisista aktiviteeteistä niin yritetään ehtiä ainakin pariin otteeseen telttailemaan. Telttailu on täällä siinä mielessä erilaista, että Briteissä ei ole samanlaisia jokamiehen oikeuksia kuin Suomessa. Telttaa ei voi siis pystyttää ihan minne tahansa vaan sitä varten pitää löytää sopiva leirintäalue (tietysti jos sattuu olemaan jossain todellisella syrjäseudulla niin sitten voi teltan pystyttää jonnekin piiloon luonnonhelmaan). Leirintäalueita onkin sitten vaikka minkälaisia ja yleisimmät taitaa olla sellaisia mistä löytyy vaikka mitä palveluita, lasten leikkipuistoja ja uima-altaita. Varmasti kiva niitä tarvitseville, mutta itse haluan päästä mahdollisimman “luonnonrauhaan” kun lähden telttailemaan, enkä tarvitse mitään sen erityisempiä palveluita. Mitä rustiikkisempi paikka, sen parempi!

Pari viikkoa sitten ajettiin pari tuntia perjantai-iltana kohti Walesia, ja telttailiin Englannin ja Walesin rajalla koko viikonloppu. Löysin ihanan hevosfarmin jossa oli myös leirintäalue josta olin bookannut meille paikan. Tämä sopi juuri täydellisesti meille – saatiin oma ruhtinaallisen iso nurmikkopläntti meidän käyttöön, naapurit kyllä nähtiin mutta ei kuultu ja leirintäalueen läpi soljui kaunis joki jossa käytiin aamu-uinnilla. Illat meni grillatessa ja hämärtyvässä ilta-valossa jutellessa. Tosin toisena iltana olin niin puhki kaikista päivän aktiviteeista että nukahdin retkituoliin Dougal sylissäni jo ilta-ysiltä. Mies siinä yritti vääntää jutunjuurta kun minä nukuin menemään 🙂

Raittiissa ulkoilmassa tuleekin nukuttua todella makoisat unet. Tämä oli Dougalin ensimmäinen telttaretki mutta selvästi ulkoilma oli tehnyt meidän karvapallolle myös tehtävänsä koska tyyppiä oli melkein mahdotonta saada aamulla nousemaan. Varsinkin kun hän oli yön aikana tullut tuhisemaan meidän makuupussien väliin 😉

Käytiin myös tutustumassa ihanaan Hay-on-Wye kylään joka on tunnettu sen monista antikvariaateista ja muutenkin kirjoista. Tässä pienessä, symppiksessä kaupungissa on aivan tajuton määrä hurmaavia vanhoja kirjakauppoja ja pikkuputiikkeja. Kirjakauppoja kolutessa saisi jo itsessään kulumaan päivän. Siihen kun vielä lisätään pienet sisustusliikkeet ja kauniit kahvilat, niin tämä pieni walesilainen kylä vei minut mennessään! Aivan ihana paikka!

Tämän lisäksi vietettiin aikaa leirintäalueen joessa uiden, tutustuttaen Dougalin paikallisiin heppoihin ja tietysti meloen! Vuokrattiin kanootit paikallisesta firmasta, iskettiin pelastusliivi Dougalille päälle ja lähdettiin melomaan (vai mikä olisikaan suomeksi oikea termi kun ollaan kanootilla matkalla?). Onneksi oli muuten tullut ostettua Dougalille pelastusliivi, nimittäin heti alkuvaiheessa yks kaks meillä olikin koira yli laidan (itse kyllä hyppäsi) ja uppeluksissa joessa. Dougal näytti hieman järkyttyneeltä tästä tempusta ja pysyikin visusti kanootissa koko loppumatkan ajan! Melotiin jokea pitkin pari tuntia joka oli aivan ihanaa, kunnes pysähdyttiin pubille josta meidän käytiin noukkimassa takaisin aloituspaikkaan. Tämän jälkeen oltiinkin niin poikki että hyvä kun jaksettiin illallista valmistaa!

Täydellinen pieni kesäretki!

Valokuvat kirjaksi – muistot talteen

Jaana

Kaiken tekniikkaan liittyvän kehityksen myötä myös valokuvaus ja valokuvien ottaminen ja säilyttäminen on muuttunut. Aikaisemmin otettiin filmirulla täyteen kuvia (huom, vain yksi kuva kohteesta ja sen oli  parempi onnistua!) Kuvat kehitettiin kun rulla oli täynnä ja kuvat liimattiin albumiin, johon kirjoittiin tekstit, jotta muisti missä ja mitä kuvat koskivat.

Mitä on tapahtunut nyt? Kuvia räiskitään sekä kameralla että puhelimella minkä keritään. Usein otetaan kymmenen kuvaa samasta kohteesta, jotta edes yksi niistä onnistuisi ja olisi se täydellinen kuva. Mutta mitä tapahtuu kuville? Katsotteko koskaan ottamianne kuvia kännykästä? Käykö teille niin, että juuri kun haluatte näyttää jonkun kuvan joka oli otettu kuusi kuukautta sitten, että löydä sitä enää kännykän syövereistä? Miten matkakuvat, jotka on otettu kameralla- jääkö ne ikuisiksi ajoiksi kameran muistiin ja yhtenä päivänä huomaat, että muistikortti on täynnä ja uutta ei ole mukana ja joudut pahimmassa tapauksessa poistaman kuvia, joita ei ole muualla muistissa?

Heräsin tähän ongelmaan muutama vuosi sitten. Ajattelin vielä silloin, että kehitän kuvat ja mieheni liimaa ne kansioon ja kirjoittaa tekstit. Arvatkaapa missä nuo kuvat nyt ovat? Edelleen kylläkin kehitettynä, mutta kauniisti pinkassa eikä suinkaan albumissa.

Juttelimme Lauran kanssa ja totesin, että tämä ongelma tulee ratkoa nykyaikaisesti. Eli tehdä valokuvista, matkoista ym kirjoja joita voi myöhemmin katsella ja muistella. Niinpä otin enesimmäisen yrityksen jonka tiesin ja olin nähnyt heidän kirjoja ja aloitin kirjojen teon. Juu “kirjat” monikossa, sillä kuvia oli varastossa jo liiankin paljon.

Kirjoja on tullut tehtyä siitä lähtien. Joka kevät ja syksy ja aina jos on ollut jotain aivan erityistä, josta olen halunnut tehdä aivan oman kirjan. Helppoa kuin heinänteko – jos minä osaan ihan kuka vaan osaa 🙂

Olen ollut tyytyväinen, sillä näin meille on jäänyt muistoja joita voimme katsella halutessamme ja näyttää myös ystävillemme ilman, että yritämme nähdä jotain maisemaa kännykän pienestä näytöstä.

Miten te säilytätte valokuvat nykyisin ?

Instagram @elamanmakujablogi

       

Tracking

Theme by 17th Avenue · Powered by WordPress & Genesis