Elämänmakuja

Laura & Jaana

HomeviaLauralta tuli kiva postaustoive johon nyt ajattelimme parhaamme mukaan tarttua, eli:

“Olette niin #momanddaughtergoals, että kahden tyttären äitinä on pakko kysyä, mikä on läheisen suhteenne salaisuus molempien näkökulmasta. Olisi ihana olla omien tyttöjen kanssa yhtä tiivisti yhdessä kuin te olette vielä silloinkin, kun tytöt ovat kasvaneet nuoriksi ja aikuisiksi.”

Ensinnäkin kiitos tästä mielettömän ihanasta kommentista – vaikka täytyy kyllä sanoa että silloin kun Laura oli teini ei meno ollut aina ruusuisaa, mutta sekin on kai aika luonnollista 😀

Laura

Aloitetaan sillä että äiti on ihan oikeasti minun paras kaveri. Me ei tietysti feikata mitään täällä blogissa tai näytetä ruusuisempaa kuvaa kun todellisuus oikeasti on. Me jutellaan äidin kanssa joka päivä ja jaetaan kaikki asiat yhdessä. Tottakai meille tulee silloin tällöin jotain erimielisyyksiä, mutta ne on enemmän sellaisia nahisteluita/kinasteluita kun mitään oikeita murheita (kuten esimerkiksi sillon kun äiti siivosi meidän koko jääkaapin kun oltiin miehen kanssa lomalla, heitti puolet kamoista pois ja me tultiin takaisin kotiin ja jääkapille jossa ei ollut puoliakaan meidän tavaroista enää :D).

Mietin itseasiassa tätä sisältöä postaustoiveeseen hyvän tovin, koska yritin tosissani miettiä mitkä olisi niitä eri osa-alueita jotka ovat auttaneet meitä muodostamaan näin läheisen suhteen. En voi tietenkään kirjoittaa mitään suuria yleistyksiä tai ylimaallisia totuuksia, mutta yritin hieman hahmotella eri osa-alueita, jotka ovat omasta mielestäni olleet suuressa osassa meidän äiti-tytär suhdetta.

Yhteiset tekemiset/harrastukset – Jos aloitetaan ihan lapsuudesta, niin ollaan aina tehty paljon yhdessä kaikkea perheen kanssa. Vietetty aikaa yhdessä, lomamatkoja ja harrastuksia. Minulla ja äidillä on aina ollut paljon yhteisiä harrastuksia, josta myös saan kiittää sitä että minulla on hyvin läheinen suhde mummini kanssa. Me ollaan sellainen kolmen sukupolven kopla, mummin ja äitini kanssa. Me esimerkiksi ollaan kaikki hevostyttöjä ja ratsastus olikin läheinen harrastus joka yhdisti meitä kaikkia kolmea. Minulla on paljon onnellisia muistoja siitä kun mummini haki minut koulusta ja lähdettiin yhdessä talleille, tai kun viikonloppu aamuja vietetiin yhdessä äidin kanssa maastolenkeillä. Vietin tiiviisti koko nuoruuteni talleilla (siinä muuten osaltaan yksi harrastus joka mielestäni pitää teinin kaidalla tiellä!) ja sitä kautta myös äitini kanssa.

Mukana kaikessa – Minut on aina otettu mukaan kaikkeen pienestä pitäen saakka. Oli se sitten ravintola-illalliset tai joku muu juttu, niin minä olin mukana. Lomille  lähdettiin aina yhdessä (ja tietysti lomaillaan vieläkin yhdessä) ja minä sain olla aina mukana kaikissa “aikuisten jutuissa”. Olenkin aina tullut toimeen hyvin vanhempien kavereiden kanssa ja itseasiassa koen että äitini ystävät on myös minun ystäviäni. Esimerkiksi polttareissani oli mukana (tietysti) äitini mutta myös kaksi äitini kaveria, jotka ovat myös minun hyviä ystäviä.

Rajojen asettaminen rakkaudella – tässä kohtaa kun mietin nuoruuttani, niin minulle aina asetettiin kyllä rajat, mutta ne ei ollut mitään mahdottomia käskyjä, vaan selkeitä ja reiluja rajoja. En todellakaan väitä, että silloin teininä näin asiat näin (koska OMG oli maailman kamalin asia kun en päässyt yhteen discoon, koska olin kipeä ja vanhempien mielestä se ei ollut hyvä idea). Joten en sano että silloin teininä välttämättä ymmärsin sitä. Mutta tietysti kun kasvoin, ymmärsin että kaikki säännöt/rajat jotka minulle asetettiin oli hyvin järkeviä. Sain loppuenlopuksi mennä ja tulla aika vapaasti, koska olin myös näyttänyt vanhemmilleni että olin sen luottamuksen arvoinen. Minä koin että minuun luotettiin ja vanhempi luottivat minuun jolloin keskinäisen suhteen säilyttäminen oli helpohkoa. Olen myös aina arvostanut vanhempiania siinä että minua kannustettiin ja tuettiin kaikessa tekemisessä, ehkä isoimpana minun ulkomaille muutto opiskeluiden perässä. Se ei varmasti ollut helppoa, mutta päätöstäni ei ikinä kyseenalaistettu tai kielletty, vaan tuettiin kaikin tavoin. Äiti ei ole myös koskaan yrittänyt kertoa/sanella minulle miten elää elämääni. Hän tottakai kertoo oman mielipiteensä kun sitä häneltä kysyn, mutta hän ei todella koskaan ole sanonut miten minun pitäisi elää tätä elämää ja tämä on ehkä se asia mistä olen kiitollisin.

Näin aikuisiällä, meillä on äidin kanssa ennen kaikkea hyvin läheinen (varmaan joidenkin mielestä liiankin läheinen, mutta onneksi muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää!) suhde. Ollaan koettu yhdessä tietysti niin paljon, että eipä me turhaan riidellä oikein mistään nykyään koska se on ihan turhaa ottaen huomioon että elämässä on paljon isompiakin juttuja. Vähän keventääkseni tähän väliin, täytyy kyllä todeta että varmasti isoin luonne-ero minulla ja äidillä on meidän siisteyskäsityksessä ja tämä on myös varmaan se asia josta eniten kinastellaan. Äiti rupeaa aina siivoamaan kun se tulee meille (mikä on muuten maailman ärsyttävintä) ja äitiä taas ärsyttää kun kotona ollessa lainaan hänen kamoja (usein palauttamatta) ja jätän kaikenlaisia läjiä ympäriinsä!

Äiti on minulle idolini ja esimerkkini elämän monella saralla ja tiedän että häneen voi aina tukeutua. Toivon tietysti kun nyt ollaan molemmat aikuisia, että se toimii myös toisinpäin – äitini voi tukeutua myös minuun. Viime vuoden tapahtumat ovat vain hitsanneet meitä enemmän yhteen ja koen itseni todella etuoiketetuksi että voin kutsua äitiäni myös parhaaksi ystäväkseni.

Jaana

Olen usein miettinyt, että olen tehnyt jotain oikein, sillä tyttärestämme on kasvanut ihan ”yhteiskuntakelpoinen” olisi isäni sanonut 🙂

Kun Laura oli pieni ja näytti, että meille tulee vain yksi lapsi sain kuulla lukemattomia ohjeita siitä kuinka yhtä lasta lellitään ja niistä tulee vaativia, kurittomia lellikkejä. Kaikki nämä kommentit saivat meidät miettimään, että juuri sitä emme halua.

Siitä varmaankin johtui, että Lauralla oli melko tiukat rajat pienenä ja vastuu myös pienistä omista askareista, sillä olimme kumpikin mieheni kanssa töissä ja jouduimme työn vuoksi matkustamaan jonkin verran. Lauran oli pienestä pitäen kannettava kortensa kekoon mm. pitämällä huoneensa kunnossa ja viemällä roskia ym.

Vaikka rajoja asetettiin Lauran elämässä ei ollut rakkaudesta pulaa. Kuten hän kirjoittaa yllä hän oli aina kaikkialla mukana, niinkuin minäkin olin mukana vanhempieni kanssa. Äitini aina sanoi, että lasten on opittava pienestä saakka tapoja, käyttäytymis sääntöjä ym. Minun piti olla hiljaa ja kuunnella kun vanhemmat puhuivat, mutta he eivät koskaan unohtaneet antaa minulle myös puheenvuoroa. Olen aina ajatellut että aikuiset ja lapset ovat jotenkin tasa-arvoisia, sillä minulle itselleni näin opetettiin. Lapsia ei koskaan pidetty vain lapsina ja hölöinä vaan tasa-arvoisina kumppaneina. Meillä kotona ei esimerkiksi ollut totaalista kieltoa alkoholista – kun olin 15 sain joskus illallisella lasin pohjalle teelusikallisen (kamalan makuista ajattelin kuinka aikuiset voivatkaan juoda moista) – enkä koskaan ole pitänyt sitä minään ihmeellisenä asiana. Ei tullut koskaan uhmaa kokeilla jotain mikä olisi ehdottomasti kiellettyä. Jatkoin samaa myös omassa kodissamme. Puhuimme siitä avoimesti eikä koskaan tarvinnut olla huolissaan siitä asiasta.

Perheemme oli kuin kolme muskettisoturia, teimme paljon asioita yhdessä. Nautimme kun saimme olla kaikki vapaa- aikamme yhdessä – tehdä retkiä, käydä uimassa, matkustaa ym. Laura oli aina mukana sillä meille oli tärkeää perheenä olla yhdessä.

Koirat ovat myös olleet aina osa meidän elämää, joka on lähtenyt jo minun kotoa. Kävimme koiranäyttelyissä Lauran ja äitini kanssa  – jännitettiin yhdessä kuinka koiramme pärjäävät.

Koti on aina ollut turvapaikka kaikessa – kotiin voi aina tulla ongelmitta ja kotona on aina turvallista. Vaikka maailma kohtelisi kaltoin kotona on se turva jota ihminen tarvitsee kun kokee olevansa heikoilla.

Olen saanut olla todella onnekas, että tyttäremme on minun paras ystäväni. Nuorempana, en tietenkään puhunut hänelle asioista, joita lasten ei tarvitse eikä pidä miettiä, kuten raha-ja työasiat, mutta muutoin olemme aina puhuneet kaikesta. Tänäkin päivänä olen iloinen, että saan vaikutteita nuorelta ihmiseltä, ajatellen että se pitää myös minun ajatukset kiinni tässä päivässä. Kotimme on aina ollut avoin kaikille Lauran kavereille ja usein he viettivätkin aikaa meillä. Tänä päivänäkin minulla on hyvin läheinen suhde muutamaan Lauran kaveriin, joista on tullut myös minun ystäviäni. Mieheni tapasi sanoa, että on upeaa saada keskutella nuorten kanssa ja kysellä heiltä erilaisia asioita, jotta oppii myös ymmärtämään heidän näkemyksensä. Tässä on minusta eräs erittäin tärkeä asia – olla vilpittömästi kiinnostunut lasten/nuorten asioista eikä vain ylimalkaisesti kysellä mitä kuuluu. Mieheni oli monelle Lauran kaverille lähes opinto-ohjaaja ja ystävämme poikakaveri mieheni matematiikan opettaja kun hän vihdoin vanhoilla päivillään sai maisterin paperit valmiiksi.

Uskon, että todellinen välittäminen on keskeinen osa ystävyyttämme. Avoimuus ja rakkaus, mutta ei kahlitseminen. Olemme aina antaneet Lauran tehdä omia päätöksiään, sillä kukaanhan ei voi elää toisen elämää ja olemme olleet tukena niissä päätöksissä. Aina se ei ole helppoa, kuten silloin kun Laura lähti ulkomaille opiskelemaan. En ole varma kummalle meistä se oli vaikeampaa. Lapsia ei saa kahlehtia omiin uomiimme, vaan heidät tulee kasvattaa niin, että he pärjäävät itse omalla polullaan.

Rakkaudella, avoimuudella ja todellisella välittämisellä pääsee pitkälle!