Laura
Nyt syyskuussa tulee siitä kuluneeksi jo 11 vuotta kun muutin ulkomaille. Vanhempani kuulemma tiesivät heti minun syntyessä että heidän tyttärensä tulisi luultavasti asumaan joku päivä ulkomailla. Sen takia he katsoivat parhaakseen nimetä minut Lauraksi Siirin sijaan. Ja kyllähän he olivat oikeassa (niinkuin vanhemmat yleensä on). Siis siitä ulkomailla muuttamisesta, ei nimestä. Siiri on mielestäni edelleen aivan ihana nimi. Kirjoitin aikaisemmin, ennen tätä minun ja äidin yhteistä blogia, omaa ulkosuomalaisuuteen keskittyvää blogia. Se alkoi kuitenkin tuntua vähän itsensä toistolta niin monen ulkomailla asutun vuoden jälkeen, ja kuten monelle ulkosuomalaiselle käy, se ei tuntunut enää luontevalta kirjoittaa pelkästään ulkosuomalaisjutuista. Olihan siitä tullut ihan normaalia arkea. Löysin kuitenkin blogin arkistoista tekstin siitä kuinka Skotlantiin muutto silloin vuonna 2007 muutti elämäni. Olen pohtinut sitä taas paljon viime aikoina ja se tuntuikin sopivalta jakaa myös täällä blogin puolella.
Muutin todella Skotlantiin syksyllä 2007 opiskeluiden perässä. Muutto Skotlantiin opiskeluiden perässä ei ollut mikään itsestäänselvä päätös. Se tapahtui vähän vaivihkaa, ja vielä lähtöpäivänäkin asenteeni oli enemmän sellainen, että “katsotaan nyt mitä tästä tulee, ehkä palaan takaisin Suomeen puolen vuoden jälkeen”. Noh, enhän sitten ikinä palannut. Tai ikinä ja ikinä, en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan mutta sen voin todeta etten ikinä silloin 11 vuotta sitten olisi kuvitellut että asuisin pysyvästi Briteissä vielä tänäkin päivänä.
Skotlannissa opiskelu oli ihanaa ja nautin siitä täysin rinnoin. Nautin opiskelusta ja pääaineesta, sain monia hyviä ystäviä. Skotlanti toi paljon elämääni, kuten esimerkiksi erään parhaista ystävistäni. Päätin ensimmäisenä opiskeluvuonna hakea vaihtoon, ja laitoin ykkösvaihtoehdoksi Brittiläisen Kolumbian yliopiston Kanadassa. Toista vaihtoehtoa en edes enää muista, mutta maaliskuussa 2008 sain tietää että pääsin vaihtoon kolmanteen vaihtoehtooni, Queensin yliopistoon Kingstonin kaupungissa Kanadassa. Lähdin siis kohti Kanadaa ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen.
Elokuussa 2008 me muutettiin yhdessä tämän samaisen parhaan kaverin kanssa sitten Kanadaan seuraavaksi 8 kuukaudeksi. Asuttiin opiskelija-asuntolassa joka oli pääosin tarkoitettu juuri meille vaihtariopiskelijoille. Minä punkkasin kolmannessa kerroksessa, kaverini kerrosta alempana. Pari päivää muuton jälkeen menin kaverin kerroksen keittiöön (me oltiin päätetty kokata aina yhdessä koska oltiin molemmat ihan sairaan laiskoja kokkeja) jolloin törmäsin sellaiseen melkein kaksimetriseen skottipoikaan. Yritin sitten vääntää hänen kanssa jutunjuurta mutta hyvin pian tajusin ettei siitä tule mitään koska en ymmärtänyt hänen puheestaan mitään. Tuijotin häntä hölmönä suu auki ja toivoin ettei tämä Skotti kysyisi minulta mitään,jolloin paljastuisi etten oikeasti ymmärrä hänen puheestaan mitään. Pakenin pian paikalta ja menin ilmoittamaan kaverilleni, että “kamalaa kun täällä on hirveästi Brittejä. Törmäsin juuri yhteen Skottiin sun keittiössä ja en ymmärtänyt sen puheesta mitään”. Muistan silloin ajatelleeni etten halunnut hirveästi Brittien kanssa kaveerata, ja toivottavasti tämän kyseisen Skotin kanssa ei tarvitsisi hirveän useasti puhua, kun en minä hänen aksenttiaan ymmärtänyt.
Voitte varmasti arvata jo tämän tarinan lopun? Nykyään, kutsun tuota samaa skottipoikaa aviomiehekseni ja nyt lokakuussa juhlistamme yhteistä 10-vuotis taivaltamme.
Vaikka olen realisti monessa asiassa, uskon tietyissä asioissa kohtaloon. Ja kohtalo on jännä juttu. Miten sellainen iso päätös ja vähän huoleton asenne muutosta Skotlantiin johti loppuenlopuksi siihen, että asun nykyään Briteissä, olen naimisissa skotlantilaisen miehen kanssa ja olemme asettuneet tänne, keskelle Englantia kaupunkiin josta en silloin 10-vuotta sitten ollut kuullutkaan. Meidän pieneen, omaan kotiin yhden karvaturrin kanssa. Tälläiset stoorithan eivät ole millään tavalla erikoisia tänä päivänä, tätähän tapahtuu koko ajan, mutta sen voin sanoa että tuntuu se vieläkin hassulta että tämä tapahtui juuri minulle.
Ulkosuomalaisuus on minulla läsnä elämässä joka päivä vaikken sitä ehkä aktiivisesti ajattelekaan. Se tulee esille kun joku kysyy mistä olen, kun mietin kavereiden ja perheen elämää Suomessa, kun missaan tärkeät juhlat koska olen väärässä maassa, kun haluaisin istua päivälliselle yhdessä vanhempien kanssa mutta en voi ja kun yritän suunnitella lomia siten että ehdin mahduttaa loman Suomeen myös.
Ulkomailla asuminen ei ole ikinä glamouria (tuskin kukaan niin luuleekaan) tai pelkkää hohdokasta arkea. Mutta kun istun keittiön pöydän ääressä, koiran kuorsatessa vieressäni ja odottaessani miestä kotiini, en voi kuin todeta että ulkomailla asuminen on myös antanut paljon. Mieheni, maan jota voin kutsua toiseksi kodikseni (kaikkine vikoineen), rikkauden siitä kuinka moniin uusiin kulttuureihin olen tutustunut ja kaveriverkoston joka ulottuu ympäri maapalloa. Olen päässyt tutustumaan ja asumaan maissa joista vain haaveilin silloin teini-ikäisenä. Katsoessani kuvia tätä postausta varten (Facebookin vanhoista albumeista jotka on piilotettu iäisyyksiä sitten) en voi olla hymyilemättä. Sillä niissä näkyy kaveriporukka jonka jokaisen kasvoilla paistaa hymy. Ollaan juhlimassa meidän viimeistä vuotta yliopistossa. Siitä on nyt noin 7 vuotta. Ja sitten katson niitä kuvia jotka otettiin juuri toukokuussa yhden näistä kaverin häistä Kroatiassa. Sama kaveriporukka taas kasassa ja yhtä isot hymyt huulilla. Tällä kertaa hieman eri syystä kuitenkin!
Olen kiitollinen jokaisesta vuodesta ja jokaisesta mahdollisuudesta. Ja innolla odotan mitä seuraavat 11 vuotta tuovat tullessaan!