Laura

Tasan vuosi sitten saatiin paljon odotettu kuljetus kotiin. Lemmieläinten kuljetukseen erikoistuva firma kaartoi meidän pihaan ja avasi pakettiauton oven. Siellä, viimeisenä koirana autossa, odotti meidän pieni koira. Pentu, jonka kuljetusfirman ihana tyyppi kaappasi syliin ja laski hellästi minun käsieni varaan. Pienen pieni pentu oli raukka peloissaan ja tärisi kauttaaltaan, olihan hän juuri joutunut eroon kavereistaan ja veljistään. Se tarketui pienillä tassuillaan minuun kiinni. Firman isä ja poika nappasivat puhelimella kuvan minusta ja pennusta, jonka he pystyivät lähettämään eteen rescueyhdistyksen henkilölle. Illan viimeinen kuljetettava oli saapunut perillä. Dougal oli tullut vihdoin kotiin.

Meidän perheellä on ollut koiria niin kauan kun muistan. Pieniä ja isoja. Kun lähdin opiskelemaan ulkomaille, olin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tilanteessa jossa koiran ottaminen ei ollut mahdollista. Se oli tälläiselle koirarakkaalle ihmisille paha paikka. Monen vuoden ajan kun opiskelut ja työt kuljettivat minua maasta toiseen, tiesin että koiran ottaminen ei olisi järkevää. Sen takia kun Dougal saapui vihdoin meille viime vuonna, oli se monen vuoden haaveilun tulos ja sen takia entistä tärkeämpi ja ihanampi hetki.

Ymmärrän että monet eivät ehkä ymmärrä kuinka ihmiset rakastuvat ja kiintyvät koiriinsa niin paljon. Onhan ne loppuenlopuksi pelkkiä eläimiä. Mutta voih, minä näen koirat niin paljon muuna. Niistä tulee iso osa perhettä kun ne muuttaa kotiin. Karvatassujen kopina puulattioilla, ympäri taloa liikkuvat pölypallerot, aamupusut, innokkaat riemukohtaukset kun omistajat tulee kotiin, uskomaton lojaalius ja kyky tehdä aina omistajansa iloisiksi tekee koirista ihan erityisiä perheenjäseniä.

Moni toppuutteli meitä koiran ottamisen kanssa. Kuultiin mm. muilta ihmisiltä kuinka ne “sitovat liikaa teitä kotiin”, “te kuitenkin tykkäätte matkustaa”, “ette voi enää mennä minnekkään kun teillä on koira”, sekä muita syitä. Minulle nuo kaikki syyt meni kuitenkin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Koska tiesin tasan tarkkaa että kyllä meidän elämäntyyli koiran ottamisen kantaa. Tottakai se vaatii oman organisoimisensa mutta en hetkeäkään epäröinyt etteikö koiran ottaminen olisi ollut oikea ratkaisu.

Ja näin vuoden jälkeen voin luonnollisesti todeta, että niinhän se oli. Dougal solahti meidän elämään täydellisesti (paitsi ekan viikon jolloin herra ei halunnut nukkua öitä). Ennenkaikkea tämä herra on tuonut meidän elämään hurjasti iloa, naurua ja onnen hetkiä. Ei ole päivääkään kun Dougal ei olisi onnistunut piristämään minua tylsän työpäivän jälkeen. Olen myös pysähtynyt miettimään kuinka paljon koiran ottaminen on tuonut erilaisia ihmisiä ja uusia kokemuksia omaan elämääni. Maaret Kallion kirjoitus ystävänpäivän aattona iski lujaa. Miten suuri voima eläimessä piileekään.

Siinä missä aiemmin tunnistin vain meidän seinänaapurit, tiedän yhtäkkiä hurjan määrän ihmisiä naapurustostamme. En kylläkään heidän nimiään, mutta taatusti heidän koiriensa nimet :D! Moikkailen ja pysähtelen juttelemaan Bo:n, Piperin ja Molly:n omistajien kanssa. Joka torstai yleensä lenkkeilen lähipuistossa samaan aikaan ihastuttavan vanhemman herrasmiehen kanssa joka lenkittää tyttärensä koiraa. Vaihdellaan kuulumisia koirista ja katsellaan kun ne juoksentelevat ympäriinsä. Pientä sosiaalista kanssakäymistä joka itseasiassa vaikuttaa hurjasti siihen miten paljon tuntuu kuulevansa naapurustoonsa.

Dougalin myötä olen saanut uuden harrastuksen itselleni, jonne lähden aina innoissani joka maanantai-ilta. Maanantai-illat oli minulle aina inhokkeja. Kaikki aina ärsytti ja en jaksanut ikinä tehdä mitään hyödyllistä. Nykyään ne on lemppari arki-iltojani sillä pakkaan kamat ja koiran autoon ja lähden koiratreeneihin. Vietän melkein 1, 5 h mukavien koiraihmisten kanssa, Dougalin kanssa tavoitteellisesti treenaten tottelevaisuutta. Kesällä olisi tarkoitus ottaa osaa myös kisoihin.

Ja koska uskon lujasti tämän järjestön toimintaan josta me adoptoimme Dougalin, olen myös nykyään kyseisen järjestön toiminnassa mukana vapaaehtoisena. Wild at Heart Foundation tekee mieletöntä työtä ja olen ikuisesti onnellinen siitä että löysimme Dougalin heidän kauttansa.

Koska fakta on se, että tämä 8,5 kiloinen, koko ajan karvojaan tiputtava pieni pippurinen kaveri on hurmannut meidät täysin ensihetkestä lähtien (ja rakastetaan sitä myös silloin kun se kierii jossain ketunpaskassa. Vähemmän kylläkin :D).

“A house is not a home without a dog”